Kategoriat
Lehtiartikkelit ja arvostelut

Jaakko Pihlajamäki – Vuosi Pepponena

Takana on kymmenen kuukauden työ, pari sataa harjoitustuntia, kahdeksan esitystä. Edessä vielä kolme esitystä ja näillä näkymin se on sitten siinä. Projekti ”Isä Camillo ja Peppone” menee ainakin lepoon, jos ei siirry kokonaan muistojen joukkoon.

Kun harrastajateatteri tekee näytelmän, siihen liittyy aina iso sitoutuminen. Meidän on oltava sitoutuneet siihen joukkoon, joka näytelmän tekee. Yhdenkin lenkin pettäminen johtaa siihen, että kaikkien muiden työ valuu hukkaan.

Kun uskova lähtee evankeliumin työhön, johon kokee saaneensa kutsun, siihen liittyy niin ikään iso sitoutuminen. Ei Jumalan kutsusta voi hypätä pois ensimmäisten väsymisten tai pettymysten kohdatessa, vaan kutsumustietoisuus saa aikaan sisäisen pakon jatkaa katse kiinnitettynä Herraan Jeesukseen.

Kristillisen Teatteriyhdistyksen näytelmissä toteutuu kumpikin näistä sitoutumisista. Siksi otamme sekä harjoituksemme että esityksemme aina hyvin tosissamme. Jokaisen kokoontumisen alussa tiimimme yhtyy rukoukseen, jossa pyydämme Jumalan läsnäoloa ja johdatusta. Itse näyttelijän työn tahdomme tehdä niin hyvin kuin vain osaamme, Jumalan kunniaksi.

Jo melkein vuosi sitten piti luvata, että jos vaan hengissä ollaan, mikään inhimillinen ei estä olemasta näyttämöllä lokakuun 24 päivä ja sen jälkeen vielä kymmenen kertaa. Työmäärä, jonka lupauduimme tekemään näytelmän valmistamiseksi, on ollut jopa suurempi kuin ammattiteatterin. Me joudumme viidellä harjoituksella nimittäin opettelemaan sen, minkä ammattilainen omaksuu yhdellä kerralla,Itselleni kristillinen teatteri on ollut osa hengellistä tehtävääni jo 14 vuotta. Kaikki alkoi Vapaakirkon kesäjuhlilta 1996. Camillo on kuudes näytelmä, jossa näyttelen. Vaikka näytteleminen vaatii aika paljon aikaa ja sen myötä monia muita tekemisiä joutuu karsimaan, kyllä se on myös palkitsevaa. Niillä ihmisillä, joiden kanssa saa näytelmän tehdä, on iso merkitys sille, että näytteleminen innostaa. Näyttämöllä on pakko luottaa toiseen ja tarvittaessa myös auttaa toista, jos tälle vaikka sattuu black out, muistikatkos. Oma onnistuminen on kiinni näyttelijätoverin onnistumisesta. Paine, joka niin harjoituksissa kuin esityksissäkin on, tuo ihmisestä esille sellaista todellista luonteen särmää, joka muuten saattaisi jäädä näkemättä. Kun Jeesus lupaa uskovalle satakertaisesti veljiä ja siskoja, niin näytelmätiimissä nämä veljeydet ja siskoudet ovat aika todellisia.Toki ekstraplussaa itselleni on se, että näyttelemisessä olen Anneni kanssa löytänyt yhteisen taideharrastuksen. Minulla on ollut ikuinen trauma epämusikaalisuudestani, joka on estänyt sillä alalla yhteisen tekemisen, mutta näyttelemisessä olemme enemmän samalla viivalla.

Toinen tärkeä kokemus näyttelemisessä on oman itsensä täydellinen unohtaminen. Jo keskittymisvaiheessa ja erityisesti näyttämöllä unohtuu kokonaan, että kuka minä olen, mikä minä olen, missä minä olen. Näyttämöllä on kokonaan siinä näytelmän roolissa, on vain näyttämö ja kanssanäyttelijät. Yleisökin katoaa; näyttämön valot aika tehokkaasti rajaavat ajatukset vain näyttämölle.

Kolmas hyvä kokemus on se, kun aistii, että näytelmä upposi katsojiin. Jos vielä näytelmämme synnyttää jotain hengellistä pohdintaa yleisössä, ei todellakaan koe uhranneensa aikaansa harjoituksiin ja esityksiin turhan takia.

Nyt kun Camillo sulkeutuu ja Pepponen rooli jää tukan mustan värin haalistuessa vain hyväksi kokemukseksi, tuntuu vähän haikealta, mutta myös helpottavalta. Aikaa riittää taas ehkä vähän muuhunkin. Mutta sen tietää, että kun teatterimme Kristy taas löytää uuden näytelmän ja rooleja ruvetaan jakamaan, taas alkaa elää ajatus, että löytyisiköhän sieltä joku tehtävä minullekin.

Jaakko Pihlajamäki

Toveri pormestari Peppone